Syksyn satoa

Moikka! Onpa tullut pitkä tauko tässä välissä. On ollut parempia ja huonompia päiviä. Vasen takakoipeni on vähän kolotellut, mutta se on jo paremmassa kunnossa.

Kävin lokakuun alussa Pajulahdella oikein kokovartalokuvissa ja nyt menee Cartrophen aina tarvittaessa. Pajulahti kehui mun ravia katsellessa, että "sehän liikkuu niinkuin balettitanssija"! Onhan mulla ollut aina aika tyylikäs ravi, nyt vanhemmiten tietenkin painovoima on alkanut vaikuttaa vähän enemmän. Kuvissa näkyi kaikenlaista pientä kremppaa, mutta ei mitään kohtalokasta sentään.

Samalla kurkattiin nieluun, koska olin ollut vähän käheä ja närästystäkin oli. Kurkunpää ja äänihuulet olivatkin ihan punaiset, mutta koska tulehdusarvo oli normaali, Pajulahti epäili allergista reaktiota. Söin lääkärireissun jälkeen parin viikon satsit antihistamiinia ja happosalpaajaa ja ne auttoivat. Pajulahti huomautti myös, että mulla on tosi matala kitalaki. Sitä se rohina jäljestäessä siis tiesi, eikä mitään nenäpunkkia. Turhaan syöty kaikki kuurit?

Lopuksi tarkastettiin vielä kaikenlaisia veriarvoja, jotka oli kaikki ihanteelliset. "Koira on todella terve ikäisekseen". :)

Mutta nyt menin vähän asioiden edelle.

Elokuussa meillä kävi saksalaisia vieraita. Ne ei olleet oikein koiraihmisiä, mutta niitten tytön hurmasin heti.

Me oltiin samalla aallonpituudella ja saatiin hyvä takaa-ajoleikki aikaiseksi. Se tyttö hokas heti, miten tätä leikitään. Peukun kanssa tää ei onnistu, kun sillä menee välittömästi hermot.

Sitten muihin aiheisiin. Ollaan Peukun kanssa käyty kesän ja syksyn aikana säännöllisesti Halikossa osteopaatti Leena Piiran hoidossa.

Hoito on tosi hellävaraista, mutta mä oon kaiken varalta tarkkana, jos osuu pahaan paikkaan. Silloin, kun hoidetaan vähän kauempaa niistä pahoista jumeista, uskallan rentoutua ja melkein torkahtaakin.

Kotimatkalla hoidon jälkeen on mukavan raukea olo.

Laitan lopuksi vielä muutaman kuvan tämänpäiväiseltä metsälenkiltä.

KÄPY! Tämän kuvan haluan omistaa kaverilleni Minnalle.

Yritin hoputtaa Ihmistä, että jatkettais jo matkaa, mutta se vain räpläs kameraansa.

Luulen havainneeni jotain tuolla alamäessä. Meidän metsässä liikkuu valkoinen jänis, on höperö jo vaihtanut talviturkin, vaikka maass' ei oo hankeakaan ja lätäkötkin vasta hiukan riitteessä.

Ihminen kertoi jälkikäteen, että se jänis oli lähtenyt ihan parin metrin päästä käpälämäkeen sillä välin, kun mä pengoin käpyä yhdestä kolosta. Pahus! No, meillähän noudatetaan tiukkaa koirakuria; mitään ei jahdata, koskaan - ei ainakaan tunnusteta. (Paitsi fasaaneja kotipihassa.)